Ringo

Ringo, minun koirani 60-luvulla. Olen kirjoittanut albuumiini seuraavat sanat: Ringon ystävyys ei koskaan pettänyt, jonka rakkaus, mikä oli aitoa ja estotonta, kesti kuolemaan asti.
Hain sen kylämme perimmäisestä talosta ja kenkälaatikossa kannoin kotiin. Se meni kotona heti piirongin alle piiloon, josta se tutki uutta ympäristöään. Pian se kuitenkin kotiutui, jyrsi tuolin nurkat ja söi äitini töppösten tupsut. Ringo oppi myös monia temppuja, kuten hyppäämään jalan yli ja heittämään sokeripalan nenältään suuhun. Joululahjaksi annoimme hänelle kokonaisen lenkkimakkaran ja paketin hän sai avata vasta luvan saatuaan.
Äitini oli tuolloin koulun keittolanhoitaja ja kulki pyörällä työmatkat. Joka aamu Ringo juoksi äidin rinnalla koululle; matkaa oli viitisen kilometriä. Ja joka aamu Makkosen bussin kuljettaja otti hänet matkustajaksi ja toi kotiin ilman maksua. Tämä tapa säilyi sillä niin kauan kuin äitini toimi keittäjänä.
Sitten tuli ero kaikille. Minä lähdin opiskelemaan, äitini meni Tornioon eivätkä sisarenikaan enää olleet kotona. Ringolle ei ollut paikkaa. Ehkä se sen aavistikin, kun se karkasi eräänä päivänä. Ja sille tielle se sitten jäikin naapurin lopetettua sen elämän.