Koivut niin nöyrinä

 Yöllä herrään siihen, että täysikuu
 paistaa naamalle ja oikhen kirkas tähti
 vahtaa minua kun mie nukun.
 Sitä häätyy noussa ylös, eikhän siinä ees
 malta nukkua.
 Semmonen määrä yövaloa ja maa valkeana
 mökin ympärillä.
 Son pakko kattoa joka lasista ulos,
 ku pirtin takana
 koivut niin nöyrinä, rangat kaarelle
 taipunhet
 latvat tykkylumen painosta hangen alla,
 vähän niinku ihmiset, ku oikhen
 tosissans elämän raskas reppu ja
 maa painavat parrellens.
 Mutta ahappa ku hanget sulavat,
 sese taas runko suoristuu ja latva nousee
 taivhalle ja se saapi olla taas se
 ihan tavallinen koivu; semmonen, jossa lehet
 lepattavat ja linnut istuvat oksilla
 ja jolla on niin hauska seisoa sathessaki
 ja haissa oikhen hyvälle!
 Muistaakhan se koivu silloin sitä talviyötä
 pirtin takana, ku koivut niin nöyrinä
 seisothin hangessa pakkasessa?
               (Ellamaija Gries)

Kuten tuosta kuvasta näkee, meidän "tykkylumet" ovat tyystin hävinneet, jos niit joskus on ollutkaan. Tänäänkin tuli vettä taivaan täydeltä ja jäätkin ovat jo järvestä lähtemässä. Kevät "haisee" ilmassa.

Kesäkaupunki

Aamulla kaupunki odottaa...
Ikkunat kättä, joka vetäisi verhot syrjään
ja antaisi auringon herättää huoneet.
Ovet aukaista kulkijaa, joka vapauttaisi ne
lukoista ja tuulettaisi yön tuoksut rappusista.
Katukivet askeleita, kiireettömiä kesäkulkijoita,
joita katukahviloiden tyhjät tuolit kilvan kutsuvat:
"Istu alas, ystävä, ja lämmittele hetki kesän sylissä!"
Ja kivimuureista kaikuu yksinäisen naurulokin huuto:
HYVÄÄ HUOMENTA; KESÄKAUPUNKI!
(runoilija tuntematon)

Dementiako?

Vanhuuttako?
Nimi! Mikä hänen nimensä olikaan?
Muistot kulkevat silmiesi ohi,
etsit nimeä menneisyydestä,
tuhannet asiat tulevat mieleen,
mutta vaikka kuinka mietit,
niin se nimi, se vain puuttuu.
Nyt ajattelet: Oh, näinkä sitä vanhenee?

Laskeudut portaat neljännestä kerroksesta,
tulet kadulle, ihan iloisella mielellä vielä.
Äkkiä kuitenkin mieleesi juolahtaa:
"Suljitko myös oven ylhäällä?"
Nyt et enää luota itseesi
vaan nouset ylös tarkistamaan
manaillen "Nyt se vanhuus kai alkaa!"

Haluat jääkaapista jotain,
tiedät tarkalleen mitä, no Luojan kiitos.
Avaat oven määrätietoisesti
ja äkkiä kysytkin: "Mitä oikein halusinkaan?"
Mietit ja tunnet pettymystä,
sillä juurihan vielä tiesit.
Eikä tämä paranna tilannetta
"Näinkö me vanhenemme?"

Ennen matkaasi
piilotat säästökirjan hyvin
sillä olethan kauan pois kotoa
Eikä piiloasi löydä kukaan.
Palaat matkaltasi ja alat etsiä
"Mihin sen säästökirjan piilotitkaan?"
Näin se siis alkaa, näin me vanhenemme.

Istut junassa matkalla jonnekin,
äkkiä tulee mieleesi: "Silitysrauta,
Otitko sen pois pistokkeesta?"
Voi Luoja, nyt lomasi on pilalla,
ajattelet vain kotia tai sen raunioita.
Pakottamalla pakotat itsesi rauhoittumaan.
Näin se siis alkaa, näin me vanhenemme.

Numerot

Kesken kuvien järjestelyjen löysin tällaisen pienen runonpätkän:
Se on pieni lorulaulu numeroista (alkuperäinen espanjalainen lastenlaulu) lapsille. Käännös on vapaasti suomennettu - runosuoneni on jostain syystä nyt hukassa.

Yksi on sotilas,
joka suorittaa asepalvelusta,
kaksi on pieni ankanpoikanen,
joka ottaa aurinkoa,
kolme on käärme,
neljä on pikku tuoli,
viisi on korva,
kuusi on chilipaprika,
seitsemän on kävelykeppi,
kahdeksan on setäni silmälasit,
yhdeksän on ilmapallo,
joka on sidottu nuoraan,
nolla on pallo,
jolla voi leikkiä

Suomen kieli

Minun kieleni
suomen kieli
on minulle ikkuna ja talo
minä asun tässä kielessä
se on minun ihoni
(Pentti Saarikoski)