Minulla on nyt vain berliininmunkkeja ja unikkokakunpalasia tarjottavana kahvin kanssa. Niin tämä on tätä suomalaista vähättelyä, jonka imemme itseemme jo äidinmaidosta. Tyttäreni sanoi kerran minulle, ettei niin voi sanoa. Täytyy sanoa näin: "Minä tarjoan tällä kertaa sinulle berliininmunkkeja ja unikkokakkua kahvin kanssa." - Ja oikeassa hän on. Miksi vähätellä asioita? Kaikkeen odotamme kuitenkin toisen osapuolen ylistystä, josta sisäisesti iloitsemme. Emme saa vain sitä ulos näyttää. Niinhän sitä sanotaan, että "itsekehu haisee". - Meillä on nyt vain tällaista..., oijoijoi, en ole ehtinyt siivota ja kaikki on vähän sitä sun tätä jne. - Harmittaa minuakin, että erehdyin viime perjantaina tähän samaan suomalaiseen asenteeseen. Ajoin kurssille pyörällä. Kolme kurssilaista oli ulkona ja he alkoivat kehua minun pyörääni. Johon minä: "No tämä on jo 30 vuotta vanha pyörä." (Tässä tuo jo sana vastaa vain sanaa) Onneksi huomasin, ja jatkoin: "Mutta minua se palvelee hyvin."
Ei sitten millään, ei millään muotoa tahdo päästä irti tuosta ainoasta vain-muodosta, vaikka olenkin jo aikalailla sitä saanut pois itsestäni. Sen huomaan, kun menen Suomeen ja siellä, etenkin Kainuussa tulee vastaan noita vain-ihmisiä. Emmekö me voi näyttää iloamme toisille, siitä iloitsevat sitten toisetkin.
