Kävin lukemassa Clarissan vanhoja tekstejä, mm. koulutiestä. Minä aloitin kouluni kyläkoulussa, matkaa oli parisen kilometriä, se kuljettiin jalkaisin, suksilla tai potkurilla tai pyörällä. Luokat eivät olleet suuria, meitä oli tässä kyläkoulussa I, II ja III luokka yhdessä ja samassa huoneessa. Opettaja oli yhteinen kaikille. Mutta kyllä näilläkin opettajilla oli tekemistä muutamien villien poikien kanssa, eivät kaikki niin kilttejä olleet. Pari poikaa aiheutti kyllä harmaita hiuksia opettajalle, kävivät piirtelemässä opettajan selän takana rumia taululle, hyppivät kesken tunnin ikkunasta ulos ja tekivät kaikenlaista koiruutta. Nurkkaan pistäminen ei tuntunut parantavan heitä, samoin kuin ei arestissa oleminenkaan. Mikä lie tullut toisesta, toinen on kyllä jo mennyt manan majoille.
Kuvassa olemme toisella luokalla, talon koira Melu pääsi kuvaan mukaan. Ilmeisesti meillä on ollut lääkärintarkastuspäivä, koska terveyssisarkin on kuvassa.
Kesällä kävin katsomassa tätä vanhaa koulurakennusta. Se oli edelleen saman näköinen kuin silloin. Viereen oli rakennettu uusi rakennus ja tätä rakennusta pidetään ilmeisesti varastorakennuksena.
Oppikirjat olivat samanlaisia kuin Clarissallakin. Opettaja vaihtui joka vuosi. Eka luokalla oli nuori vastavalmistunut opettaja, toisella tämä vanhempi nainen ja kolmannella oli vielä valmistumaton ns. epäpätevä nuori opettaja, mutta hyvin pidetty.
Meidän luokalla oli eka ja toka luokalla 7 oppilasta, kolmannella 6, joten kovin suurista luokkaryhmistä ei ollut kyse. Tosin koulumme oli erotettu varsinaisesta koulusta, kun oli kysymyksessä suuret ikäluokat eikä varsinaiseen kouluun mahtunut niin paljon oppilaita. Siksipä osa näistä alaluokkalaisista siirrettiin tähän pieneen kyläkouluun.
Kivoja muistoja.
VastaaPoistaVoi noita pojankoltiaisia. Muistan että meidänkin kansakoulustamme yksi pojista karkasi ikkunasta ulos, mutta kyllä siitä sitten puhuttiinkin. ADHD:stä ei tiedetty vielä mitään noihin aikoihin, eivät siis saaneet muuta apua kuin kuritusta. Nyt on erityisluokat ja erityisopettajat ja muut, jotka ainakin yrittävät auttaa näitä villivarsoja, jotka eivät oikein jaksa istua kirjojensa ääressä.
Niinhän se oli. Nyt on erityisluokkia ja erityisopettajia, jotka kärsivät sitten burnoutista kun täytyy yrittää noita villejä keskittymiskyvyttömiä oppilaita ohjata "oikeille raiteille". Siihen kun tulevat vielä kielivaikeudet päälle, niin eihän se helppoa ole.
VastaaPoista